Mitä faktat kertovat?

Luonnon ja ympäristön tila: Elonkirjo hupenee, ympäristönsuojelua pitää tehostaa edelleen

Suomi epäonnistui tavoitteessaan pysäyttää luonnon monimuotoisuuden häviäminen vuoteen 2020 mennessä. 12 % lajeista ja miltei puolet maamme luontotyypeistä on uhanalaisia. Kehityksemme ei ole ekologisesti kestävää. Vaikka monia päästöjä on pystytty vähentämään merkittävästi, kuormitamme kokonaisuudessaan ympäristöä liikaa.

Luonnon monimuotoisuus köyhtyy edelleen

Kaksi rinnakkaista viivakaaviota. Luontoarvoltaa arvokkaat maatalousmetsät on kuvattu % peltoalasta vusona 2006-2018. Lahopuun määrä on m3/ha vuosien 1996-2018. Lahopuun määrä Suomen metsissä on vähentynyt Pohjois-Suomessa ja kasvanut Etelä-Suomessa. Monimuotoisuudelle arvokkaiden maatalousalueiden osuus on Suomessa vähentynyt hieman vuodesta 2006.

Kuva: luontoarvoltaan arvokkaat maatalousmaat ja lahopuun määrä talousmetsissä. (Lähde: Maatalousalueet ja lahopuu Luonnonvarakeskus)  

Luonnon monimuotoisuuden säilyminen on keskeinen ekosysteemien tilan mittari. Metsissä olevan kuolleen ja lahoavan puun määrä kertoo välillisesti metsälajiston monimuotoisuudesta, sillä lahopuu on tärkeä elinympäristö monille lajeille. Luontoarvoiltaan arvokkaiden maatalousalueiden eli HNV-alueiden (High Nature Value Farmland) osuus kuvastaa niiden maatalousympäristöjen määrää, joilla on edellytykset ylläpitää tavanomaista monipuolisempaa kasvi- ja eläinlajistoa. Lajien monimuotoisuus on ekosysteemipalveluiden perusta: mitä enemmän elonkirjo kaventuu, sitä heikommat edellytykset meillä on ammentaa luonnosta hyvinvointimme edellytyksiä.

Suomen nykytilanne

Suomi on metsäinen ja harvaan asuttu maa, joten useimpiin muihin Euroopan maihin verrattuna metsä- ja maatalouden merkitys monimuotoisuuden suojelulle on Suomessa suuri. Vuoden 2019 kansallisen arvion mukaan 11,9 prosenttia eliölajeistamme on uhanalaisia. Luonnontilaisiin metsiin verrattuna lahopuuta on talousmetsissämme vähän. Varsinkin laiduntamiseen perustuvat maaseudun perinneympäristöt ovat vähentyneet.

Suomi oli yhdessä muiden EU-maiden kanssa sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden heikentymisen vuoteen 2020 mennessä. Sama tavoite oli asetettu jo vuodelle 2010, mutta tavoitteita ei kyetty toteuttamaan. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii kattavaa suojelualueiden verkostoa ja erityisesti lisätoimia suojelualueiden ulkopuolella. Suojelualueiden pinta-alalla mitattuna Suomi on lähellä kansainvälistä keskiarvoa. Luonnonsuojelualueet ja erämaa-alueet kattavat noin kymmenen prosenttia pinta-alastamme. Agenda2030 päätavoite 15 koskee maaekosysteemien ja biodiversiteetin suojelua. Alatavoitteen 15.5 mukaan tulee ryhtyä kiireellisiin ja merkittäviin toimenpiteisiin luontaisten elinympäristöjen turmeltumisen vähentämiseksi, luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi ja uhanalaisten lajien suojelemiseksi sekä niiden sukupuuttoon kuolemisen estämiseksi. Globaalisti luonnonsuojelussa tarvitaan rajua tehostamista, sillä maailmanlaajuisesti ihmisen arvioidaan aiheuttavan lajien sukupuuttoja jopa 1 000-kertaisella nopeudella luontaiseen pitkän aikavälin lajien häviämistahtiin verrattuna.

Suomen viimeaikainen kehitys

Kuva: Uhanalaisten lajien määrä. (Lähde: Lajien punainen kirja, Suomen ympäristökeskus)

Luonnon monimuotoisuus on 2000-luvulla kehittynyt kokonaisuudessaan kielteiseen suuntaan – uhanalaisten lajien määrällä mitattuna elonkirjon heikkeneminen on jopa nopeutunut. Vuosien 2010 ja 2019 kansallisten lajien uhanalaisuusarviointien välillä 461 lajin tilanne huonontui ja 263 lajin parantui. Metsäluonnon muutokset ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 733 lajilla ja avointen elinympäristöjen sulkeutuminen 639 lajilla. Ilmastonmuutos ja uudet Suomeen kulkeutuvat vieraslajit ovat kasvavia uhkia. Suurin osa uhanalaisista lajeista elää Etelä-Suomessa, mutta valtaosa suojelualueista on Pohjois-Suomessa. Luontotyyppien uhanalaisuusselvityksen mukaan miltei puolet (48 %) luontotyypeistä on uhanalaisia. Esimerkiksi kaikki Suomen perinnebiotoopit, kuten maaseudun kedot, ovat uhanalaisia. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden maatalousmaiden pinta-ala on pitkällä aikavälillä vähentynyt rajusti. Metsäluontotyypeistä uhanalaisia on 76 prosenttia. Lahopuun määrä metsissä on Etelä-Suomessa selvästi lisääntynyt 1990-luvulta lähtien, mutta se on vähäinen luonnontilaisiin metsiin verrattuna. Pohjois-Suomen metsissä lahopuun määrä on vähentynyt. Yksityisistä talousmetsistä vuodesta 1995 lähtien kerätyn luonnonhoidon seuranta-aineiston mukaan metsähakkuissa kiinnitettiin 2010-luvulla vähemmän huomiota luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen kuin edeltävällä vuosikymmenellä. Vuonna 2020 julkaistun biodiversiteettipolitiikan arvioinnin mukaan suurimpia monimuotoisuuteen kohdistuvia paineita ovat metsätalous, maatalous, rakentaminen sekä saastuminen ja ilmastonmuutos. Vaikka monimuotoisuuden suojelua on monin osin tehostettu, ovat toimet silti olleet riittämättömiä keskeisimpien tavoitteiden toteuttamiseksi.

Muut indikaattoriin liittyvät huomiot

Vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa alle puolet (22 418) tunnetuista lajeistamme pystyttiin arvioimaan. Muiden lajien nykytilanteesta ei ole riittävästi tietoa. On mahdollista, että jotkut harvinaiset lajit ovat jo hävinneet tai ovat parhaillaan häviämässä ilman että sitä huomataan. Toisaalta uhanalaisten lajien osuus voi kasvaa siksi, että arviointiin saadaan mukaan aiemmin huonosti tunnettuja lajeja tai jo hävinneeksi luullun lajin yksilöitä löydetään seurannan tarkentuessa. Olemassa olevan tiedon hajanaisuus vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista ja tietoa puuttuu monien lajien ja elinympäristöjen pitkäaikaisesta kehityksestä. Esimerkiksi pölyttäjähyönteisten määrän kehitys tunnetaan heikosti. Tiedon puute ja ekosysteemien luontaiset muutokset hankaloittavat monimuotoisuuden vertailutasojen ja tavoitteiden asettamista. Suojelualueiden kansainvälistä vertailua vaikeuttaa se, että suojelualueiden määritelmät vaihtelevat eri yhteyksissä.

Jokien ravinnekuormitus Itämereen on vähentynyt vain hieman

Viivakaadio vuosien 1990-2019 väliltä. Rehevöittävien typpi- ja fosforiravinteiden kulkeutuminen Itämereen vaihtelee vuosittain sademäärien mukaan, mutta on pysynyt viime vuosikymmenet keskimäärin suunnilleen ennallaan.

Kuva: Jokien ravinnekuormitus Itämereen. (Lähde: Suomen ympäristökeskus)

Rehevöityminen vesistöjen tilaan laaja-alaisimmin ja näkyvimmin vaikuttava ympäristömuutos. Rehevöitymistä kuvataan Suomen jokien kautta Itämereen päätyvien rehevöittävien ravinteiden, typen ja fosforin määrällä. Vesien rehevöityminen heikentää ihmisen mahdollisuuksia hyödyntää niitä, vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen ja esimerkiksi vesiekosysteemien kykyyn toimia hiilinieluina. Erityisesti sinilevien lisääntyminen koetaan haitallisiksi.

Suomen nykytilanne

Suomessa on runsaasti pieniä ja matalia vesistöjä, jotka ovat herkkiä rehevöitymiselle. Myös Itämeri on herkkä rehevöittävälle kuormitukselle, jota tulee sekä vesien mukana maalta että meren pohjasta sisäisenä kuormituksena ja myös ilmansaasteiden mukana. Jokien Itämereen kuljettaman fosforin ja typen määrät lisääntyivät vuonna 2019 edelliseen vuoteen verrattuna. Tämä johtui pääosin jokien virtaaman lisääntymisestä. Itämeren suojelukomissio HELCOMin tavoitteena on, että meren tila on hyvä vuoteen 2021 mennessä. Tavoitetta ei tulla saavuttamaan. Ilmastonmuutos vaikeuttaa tavoitteiden saavuttamista entisestään. Leudon talven 2019–2020 aikana sateet huuhtelivat jokiin poikkeuksellisen paljon ravinteita ja vesien lämpeneminen kiihdyttää rehevöitymistä.

Merien suojelu on yksi Agenda2030:n päätavoitteista. Alatavoitteen 14.1 mukaan vuoteen 2025 mennessä tulee ehkäistä ja vähentää merkittävästi merten saastumista erityisesti maalla tapahtuvista toiminnoista, kuten jäte- ja ravinnekuormitusta. Lisäksi päätavoitteena 6 on varmistaa veden saanti ja kestävä käyttö sekä sanitaatio. EU:n asettamien tavoitteiden mukaisesti vesien olisi pitänyt olla hyvässä tai erinomaisessa kunnossa jo vuonna 2015. Läheskään kaikilla vesialueilla tavoitetta ei saavutettu. Suomessa valtioneuvoston hyväksymien vesien ja merenhoidon suunnitelmien tavoitteena on, että pinta- ja pohjavesien tila on vähintään hyvä eikä hyvälaatuisten vesien tila heikenny. Rehevöittävien päästöjen ja muiden haitallisten aineiden sekä vesirakentamisen aiheuttamia haittoja vesiin tulee ehkäistä. Lisäksi tavoitteena on varautua ilmastomuutoksen aiheuttamiin riskeihin, kuten tulviin ja kuivuuteen sekä huolehtia vesiluonnon monimuotoisuuden säilymisestä ja ranta-alueiden kestävästä hoidosta ja käytöstä.

Suomen viimeaikainen kehitys

Vesistöjen rehevöityminen on lieventynyt pahimmin kuormitetuilla alueilla, kun pistemäisten kuormituslähteiden päästöjä on vähennetty tehokkaamman vesienpuhdistuksen avulla. Kokonaisuudessaan ravinnekuormitus on edelleen liian suurta. Vesistöt myös toipuvat hitaasti aiemmasta kuormituksesta. Monien yksittäisten järvien sekä Saaristomeren ja Suomenlahden tila on huolestuttava. Vesistöjen yleistilaa kuvaavan ekologisen luokituksen mukaan suurin osa järvien pinta-alasta (85 %) ja jokien pituudesta (65 %) on ekologiselta tilaltaan erinomaisia tai hyviä. Rannikkovesistä vain 25 prosenttia on luokiteltu erinomaiseksi tai hyväksi.

Jokien Itämereen kuljettamat ravinnemäärät ovat pysyneet 1970-luvulta nykypäivään melko samanlaisina. Jokien korkeaa ravinnetasoa ylläpitää etenkin maatalouden aiheuttama kuormitus. Maatalouden osalta myönteistä on, että keinolannoituksen tarkentumisen ansiosta peltojen ravinneylijäämä on pienentynyt 1990-lukuun verrattuna. Metsämaan käsittelystä aiheutuvat pitkän aikavälin ravinnepäästöt ovat osoittautumassa aiempia arvioita paljon suuremmiksi. Luontaiset vesien virtaaman vaihtelut vaikuttavat merkittävästi ravinteiden huuhtoutumiseen. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat sateisuuden ja maan routaisuuden muutokset uhkaavat lisätä huuhtoutumista. Huuhtoutumiseen voidaan vaikuttaa muun muassa viljelykäytännöillä. Suurimmat nykyiset rehevöittävän kuormituksen haasteet ovat hajakuormituksen hallinnassa sekä ravinnekiertojen sulkemisessa siten että ravinteet päätyisivät vesistöjen sijaan esimerkiksi pelloille ravinnontuotannossa hyödynnettäviksi.

Muut indikaattoriin liittyvät huomiot

Rehevöityminen kytkeytyy muihin vesien tilaan vaikuttaviin tekijöihin. Vesien tilaa arvioitaessa tulee huomioida maalta kulkeutuvien päästöjen lisäksi muu ihmisen aiheuttama kuormitus, kuten laivaliikenne, vesirakentaminen ja kaukokulkeutuminen ilmakehän kautta. Vaikka öljypäästöt Itämereen ovat vähentyneet, öljy- ja kemikaalikuljetusten vilkastuminen kasvattaa merkittävän ympäristövahingon riskiä. Myös vesiliikenteen melu ja eri lähteistä peräisin olevat mikroskooppiset muoviroskat kuormittavat vesiekosysteemejä.

Hengitämme puhdasta ilmaa, altistumista pienhiukkasille kannattaa vähentää

Viivakaavio vuosien 1990-2018 välillä. Rikki- ja typpipäästöt ilmaan ovat vähentyneet selvästi 1990-luvulta, pienhiukkaset päästöt ovat vähentyneet hitaammin.

Kuva: Rikki- ja typpipäästöt sekä pienhiukkasten päästöt ilmaan Suomessa. (Lähde: Suomen ympäristökeskus)

Monien haitallisten aineiden päästöt ilmaan ovat Suomessa vähentyneet selvästi viime vuosikymmeninä. Ilmanlaatua kuvataan happamoittavien rikki- ja typpiyhdisteiden sekä pienhiukkasten päästömäärillä.

Suomen nykytilanne

Suomen ilmanlaatu on kansainvälisesti vertaillen erittäin hyvä. Merkittäviä terveysriskejä syntyy silti varsinkin kaupunkimaisilla alueilla, joilla on paljon sekä päästölähteitä että päästöille altistuvia ihmisiä. Ongelmia syntyy erityisesti talvipakkasilla pientalojen puulämmityksestä ja keväisin liikenteen pienhiukkasista. Ilmansaasteiden on arvioitu aiheuttavan Suomessa vuosittain suunnilleen 2 000 ennenaikaista kuolemaa ja noin 20 000 terveen elinvuoden menetystä. Eniten terveyshaittoja aiheuttavat pienhiukkaset, joiden merkittävin lähde on puun pienpoltto. Saunojen, mökkien ja asuntojen tulipesät aiheuttavat yli puolet pienhiukkasten päästöistämme. Suurten laitosten päästöjä on pystytty vähentämään tehokkaasti ja ohjaamaan pois ihmisten hengityskorkeudelta.

Ilmanlaatu liittyy moniin Agenda2030-tavoitteisiin. Esimerkiksi kaupunkien haitallisia ympäristövaikutuksia tulisi vähentää kiinnittämällä erityistä huomiota ilmanlaatuun (alatavoite 11.6). Valtioneuvoston hyväksymän kansallisen ilmansuojeluohjelma 2030:n tavoitteena on vähentää ilmansaasteiden aiheuttamia terveyshaittoja ja parantaa ihmisten elinympäristön viihtyisyyttä. Ohjelma perustuu EU:n päästökattodirektiiviin jonka tavoitteena on vähentää ilmansaasteista johtuvat terveyshaitat puoleen vuoteen 2030 mennessä. Suomen nykyiset toimet riittävät täyttämään EU-perustaiset vähentämisvelvoitteet rikkidioksidille, typen oksideille, haihtuville orgaanisille yhdisteille, pienhiukkasille ja ammoniakille. Tämä ei kuitenkaan riitä terveyshaittojen merkittävään vähenemiseen. Pienhiukkasia koskevat raja-arvot eivät pääsääntöisesti ylity Suomessa.

Suomen viimeaikainen kehitys

Happamoittavat typpipäästöt ovat pienentyneet alle puoleen ja rikkipäästöt kuudesosaan vuodesta 1990. Suurimmat päästövähennykset tapahtuivat jo ennen 1990-lukua energiantuotannon ja teollisuuden polttoainevalintojen ja päästöjen tehokkaamman puhdistamisen ansiosta. Ihmisten terveyden kannalta pienhiukkaset ovat edelleen merkittävä kysymys. Pienhiukkasten päästöt vähentyivät nopeasti 1990-luvun alkupuolella ja viime vuosina vähentyminen on jatkunut hitaampana. Terveydelle haitallisimpia ovat halkaisijaltaan alle 2,5 mikrometrin pienhiukkaset.

Muut indikaattoriin liittyvät huomiot

Ilmanlaatuun vaikuttaa suuri määrä erilaisia tekijöitä, joita ei ole mahdollista koota yhteen indikaattoriin. Ilmaan pääsee varsinkin polttoprosesseista esimerkiksi raskasmetalleja, hitaasti hajoavia orgaanisia ympäristömyrkkyjä ja ilmastonmuutosta kiihdyttävää nokea.

Ympäristölle haitallisia tukia maksetaan edelleen

Taloudellinen ohjaus on keskeinen väline ympäristöhaittojen vähentämisessä. Yhteiskunta kannustaa sekä kansalaisia että yrityksiä erilaisten ympäristönsuojeluun liittyvien suorien ja epäsuorien taloudellisten tukien avulla ja pyrkii ympäristöverotuksen avulla vähentämään ympäristölle haitallista toimintaa. Jotkut muita tarkoituksia varten annetut taloudelliset tuet aiheuttavat tahattomasti ympäristöhaittoja. Näitä nimitetään ympäristölle haitallisiksi tuiksi.

Suomen nykytilanne

Ympäristölle haitallisia tukia tarkastellaan valtion budjettiesityksessä. Vuoden 2020 ensimmäisessä talousarvioesityksessä niiden kokonaismäärä oli noin 3,6 miljardia euroa. Määrä oli noin sata miljoona suurempi kuin edellisenä vuonna. Nämä tuet kohdentuvat pääasiassa energia-, liikenne- ja maataloussektoriin. Liikennesektorilla ympäristölle haitallisiksi arvioitujen tukien määrä on näistä kolmesta suurin, yli 1,4 miljardia euroa. Energiasektorin tuki on yli 1,1 ja maataloussektorin alle 1,1 miljardia euroa. Näiden lisäksi vuonna 2020 valtio myönsi runsaasti erityistukia koronapandemian (COVID-19) hillintätoimien aiheuttamien taloudellisten menetysten korvaamiseksi. Näistä osa, erityisesti lentoliikenteelle myönnetyt tuet, olivat ympäristölle haitallisia. Kansainvälisen lentoliikenteen veroton polttoaine ja muut veroedut eivät sisälly edellä mainittuihin tukiin.

Vertailu tavoitetasoihin

Ekologisesti kestävän kehityksen mukainen periaatteellinen tavoite on, ettei ympäristölle haitallisia tukia myönnetä lainkaan. Vuoteen 2020 tähdännyt EU:n seitsemäs ympäristöä koskeva toimintaohjelma tavoitteli ympäristölle haitallisten tukien lopettamista. Joihinkin aihepiireihin liittyen on asetettu täsmennettyjä tavoitteita. Kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen mukaan viimeistään vuoteen 2020 mennessä luonnon monimuotoisuudelle haitalliset tuet olisi pitänyt lakkauttaa, poistaa asteittain tai uudistaa siten, että kielteiset vaikutukset minimoituvat tai poistuvat. Agenda2030-tavoitteissa painotetaan fossiilisten polttoaineiden tukien (alatavoite 12c) ja liikakalastusta ylläpitävien tukien (alatavoite 14.6) karsimista. Tukia poistettaessa on huomioitava, että ympäristön kannalta haitallisilla tuilla voi olla merkittäviä myönteisiä vaikutuksia muiden politiikkatavoitteiden kannalta. Lisäksi on huomioitava mahdolliset vaikutukset kansainväliseen kilpailukykyyn. Harkitsemattomasti toteutettu tukien poisto voi kannustaa esimerkiksi teollisuustuotantoa siirtymään sellaisiin maihin, joissa ympäristösääntely on löyhempää.

Suomen viimeaikainen kehitys

Ympäristölle haitallisten tukien kokonaismäärän pitkän aikavälin kehityksestä ei ole saatavilla luotettavaa ja riittävän yksiselitteistä yhteenvetoa. Vuonna 2013 julkaistussa selvityksessä mahdollisesti ympäristön kannalta haitallisten tukien kokonaismääräksi arvioitiin noin kolme miljardia euroa vuodessa. Valtaosa tuista on alennettuja verokantoja ja muita epäsuoria tukia, joilla tavoitellaan esimerkiksi työllisyyden ylläpitoa vakiintuneella toimialalla. Esimerkki ympäristölle haitallisesta säilyttävästä yritystuesta on turpeen alennettu verokanta. Se kannustaa runsaasti hiilidioksidipäästöjä ja haitallisia luonto- ja vesistövaikutuksia aiheuttavan turpeen energiakäytön jatkamiseen. Tämä verotuki kasvoi vuosien 2012–2013 alle 80 miljoonasta eurosta vuodessa miltei 200 miljoonaan euroon vuonna 2020. Sen leikkaamisesta tehtiin päätös 2020. Teollisuuden energiaverojen palautukset ja päästökaupan kompensaatiotuki sekä parafiinisen dieselin hintaa alentanut tuki ovat merkittäviä tukimuotoja, joiden poistamisesta ja osittaisesta korvaamisesta on tehty päätös. Niiden yhteismäärä oli noin 500 miljoonaa euroa.

Muut indikaattoriin liittyvät huomiot

Ympäristölle haitallisen tukien määrittely on vaikeaa, sillä tuilla on monia erilaisia suoria ja välillisiä vaikutuksia. Esimerkiksi sähkön käytön tukeminen heikentää kannustetta energian säästöön, mutta se voi myös tukea siirtymistä pois fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta energiasta. Luonnonhaittakorvaus pitää yllä ympäristöä kuormittavaa maataloutta, mutta mahdollistaa ravinnon tuotannon ohella myös ympäristöhyötyjä, kuten monille lajeille tärkeän avoimen maaseutumaiseman. Määrittelyä ja tukien karsimista vaikeuttavat myös eri sidosryhmien voimakkaat näkemyserot ja muutosvastarinta. Erilaiset intressit läpinäkyvästi esiin tuova jatkokeskustelu tukien määrittelystä tarkoituksesta ja vaikutuksista on tarpeen, jotta niiden poistamisen tai uudelleenkohdentamisen mahdollisesti aiheuttamat haitat esimerkiksi työllisyydelle tai kansainväliselle kilpailukyvylle voidaan tunnistaa ja ehkäistä ennakolta.

Lopuksi

Luonto on hyvinvointimme perusta. Kaikki uusiutuvat luonnonvarat ovat peräisin elollisesta luonnosta, joten luonnon elinvoimaisuus on edellytys kestävälle kehitykselle. Uusiutumattomien luonnonvarojen, kuten öljyn ja kaivannaisten käyttö vaikuttaa luontoon ja luonnon prosessit myös käsittelevät monia ihmisen toiminnasta syntyviä jätteitä ja päästöjä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemisessä oleellista on luonnon kyky varastoida ja sitoa hiilidioksidia.

Indikaattoreihin tehdyt muutokset:

1. Indikaattori on päivitetty tuoreimmilla saatavilla olleilla tiedoilla. Luonnon monimuotoisuutta koskeva kansallinen arvio tehdään noin vuosikymmenen välein.

2. Indikaattori on päivitetty tuoreimmilla saatavilla olleilla tiedoilla.

3. Indikaattori on päivitetty tuoreimmilla saatavilla olleilla tiedoilla.

4. Kattavaa aikasarjaa ympäristölle haitallisista tuista ei ole saatavilla, joten indikaattori perustuu laadulliseen kuvaukseen.

Jari Lyytimäki, SYKE 

Lisää kommentteja