Kestävää kehitystä -blogi

Sauli Rouhinen: Kestävyysvanhimmat – tehtävä ihmisen aikakaudella

Julkaisupäivä 19.8.2019 14.30 Blogit

Viimeisenä työvuotenani (2015) pohdiskelin kestävän kehityksen toimikunnan asiantuntijapaneelissa, mitä merkityksellistä voisin tehdä eläkkeellä. Muistin, kuinka Kanadan Pohjoisen kehittämisen ja intiaaniasioiden ministeriön alakerrassa oli alkuperäiskansojen vanhimmille (elders) vastaanottohuone. Tässä voisi olla sopiva roolimalli myös itselle. Asiantuntijapaneelissa ajatus kestävyysvanhimmista sai hyvän vastaanoton. Pitäisi vain löytää joku säätiö, jonka puitteissa tämän tehtävän hoitaminen onnistuisi. Vuotta myöhemmin olin Ekosäätiön, Pekka Kuusen ihmiskuntapolitiikan teoreettiseen ja tulevaisuutta hahmottavaan jatkokehittelyyn sitoutuneen yhteisön hallituksen puheenjohtaja. Hieman itsekkäästi pyysin säätiön toimintaan mukaan kestävän kehityksen eri puolia valottaneita ja ratkaisuhakuisia tutkijoita ja asiantuntijoita.

Globaaleihin muutoksiin ja planetaarisiin kynnysarvoihin paneutuneet tutkijat ovat luonnehtineet elämäämme ajanjaksoa antroposeeniksi, ihmisen aikakaudeksi. Termistä on käynnissä jatkuva tieteellinen debatti ihmisen toiminnan vaikutuksesta ja vaikutusmahdollisuuksista elonkehässä – ja jopa geosfäärissä. Pekka Kuusi (09.07.1917–25.05.1989) totesi jo kirjassaan Tämä ihmisen maailma (1982), että ihmiskunnan tulevaisuus oli olennaisesti kiinni siitä, miten ihmiset ratkaisevat irtautumisen väestönkasvusta, siirtymisen kestävään energiatalouteen ja ekologisesti kestävään tuotantoon, siirtymisen luonnonvarojen tasaveroisen käytön turvaavaan yhteissäätelyyn sekä sodankäynnistä irtautumisen. Näiden kestävyysmuutosten oli tapahduttava vuoteen 2050 mennessä.

Postuumisti julkaistussa kirjassaan Ihmisen eloonjäämisoppi – pieni alkeiskirja (1991) Pekka Kuusi totesi, että ”Ihmislaji on evoluutioprosessin kärkenä tuhoutumassa lähinnä siihen, että ihminen ei kykene suojautumaan ihmistä itseään vastaan. Aivo-olento on ajautumassa tuhoon juuri siksi, että hän on suojautumiskyvytön toista aivo-olentoa vastaan. Evoluutiohan jatkuu. Ja jos suojautumiskäyttäytymisemme edelleen jatkuu ohjaamattomana, ihmislaji tuskin pitkään jatkuu. Toistan jälleen: perusvirhe on ihmisidentiteetissämme. Emme ymmärrä itseämme.” Kuusi arvioi optimistisesti, että ihmiset ovat oppineet hallitsemaan väestönkasvua ympäristön paineissa sekä kehittämään energiatalouttaan ehtymättömien energialähteiden käyttöön. Silloin maapallon väkiluku oli viisi miljardia – eikä kasvu ole pysähtynyt luonnonvarojen ylikulutuksesta huolimatta. Ja, tuemme edelleen fossiilisten energialähteiden valta-asemaa. Mutta, Kuusi oli huolestunut erityisesti ihmisten suojautumisen epäonnistumisesta eli kestämättömän tavaratuotannon, luonnonvaroista käytävän taloudellisen kilpailun ja ydinsodan uhkan jatkumisesta. Yhteissäätelystä ja globaalista kumppanuudesta ei näkynyt merkkiäkään.

Pekka Kuusi kirjoitti ihmiskuntapolitiikasta – planetaarisesta politiikasta – ennen Brundtlandin komission raporttia (1987) ja ennen YK:n Rio de Janeiron Ympäristö ja kehitys -konferenssia (1992). Hän pyrki yhdistämään biologisen ja kulttuurisen evoluution, jotta osaisi antaa ohjeistusta tuleville vuosikymmenille eloonjäämisemme kannalta kriittisissä kysymyksissä. Toivonsa hän asetti hyvin koulutettuun nuorisoon: ”Luotan nuorisoon. Informaatioltaan nopeasti uudistuva nuoriso aistii, tuntee, ymmärtää haasteen. Se muuttaa rauhanliikkeen kaiken kattavaksi eloonjäämisliikkeeksi. Nuori, uudistuva ihminen sen tekee.”

Kuusi oli aikaansa edellä biologisen ja kulttuurisen evoluution yhteistarkastelun kehittämisessä ja soveltamisessa ihmiskuntapolitiikkaan. Tämän vuosituhannen alussa professori Jan Rotmans ja useat hollantilaiset tutkijat paneutuivat suurten yhteiskunnallisten muutosten hallintaan. Transitio-, kestävyyssiirtymäajattelu sai varsin nopeasti kannattajia. Rotmans (2001) luonnehti kestävyyssiirtymiä ”mieluummin evoluutioksi kuin vallankumoukseksi”. Evoluutioteoreettinen työ on jatkunut vahvana biologian piirissä, mutta nyt yhä laajemmin yhteiskuntatieteissä, taloustieteissä, teknologian sovelluskehityksessä ja politiikkojen/hallinnan muotoilussa. Professori Jeroen van den Bergh julkaisi vuonna 2018 ehdotuksensa yleiseksi evoluutioteoreettiseksi kehikoksi: Human Evolution Beyond Biology and Culture – Evolutionary Social, Environmental and Policy Sciences. Van den Berghillä, kuten Kuusella, on taustamotiivina ymmärtää ja ehdottaa ratkaisuja ihmiskunnan edessä oleviin suuriin haasteisiin. Kestävän kehityksen politiikka – tai planetaarinen politiikka – onkin kaivannut vahvempaa teoreettista perustaa. Olisiko van den Berghin algoritmista V-S-I-R, jossa V=variety, S=selection, I=innovation ja R=replication, teoreettiseksi ja poliittiseksi kehitysalustaksi?

Mutta, palaan kysymykseen, mitä käyttöä meillä kestävyysvanhimmilla voisi olla eloonjäämisopin, planetaarisen ja evolutiivisen politiikan edistäjinä? Meillähän on jo YK-vetoinen Agenda2030-toimintaohjelma ja globaalit kestävän kehityksen tavoitteet. Vaikka kestävä kehitys on nyt Suomessa hyvässä poliittisessa myötätuulessa, on kestävän kehityksen arkipäiväistäminen, ammatillistaminen ja politiikan johdonmukaistaminen läpi hallinnon vielä vaatimatonta.

Nyt meillä Suomessa on Nuorten Agenda2030 ryhmä, joka on valmiina vastaamaan Pekka Kuusen haasteeseen. Ryhmä on symbolisesti tärkeä, niin kuin myös pääministerin puheenjohtajuus kestävän kehityksen toimikunnassa. Pekka Kuusen edellyttämät käyttäytymismuutokset ovat epäilemättä suuria, systeemisiä muutoksia – luonteeltaan evolutiivisia harppauksia. Jokaisen meistä on otettava omat askeleemme oikeaan suuntaan, jotta tuo yhteisharppaus toteutuisi.

Kestävyysvanhimmat – sustainability elders – on kehkeytymässä oleva yhteisö, jonka jäsenillä on laajaa kokemusta ja osaamista kestävän kehityksen ammatillistamisesta, tieteellisestä kehittämisestä, politiikasta ja hallinnasta. Pekka Kuusi katsoi instituutioiden (ja ahtaan nationalismin) hidastavan tarvittavaa suurta käyttäytymismuutosta. Tähänkin voidaan löytää ratkaisu esimerkiksi diskursiivisesta institutionalismista (Vivien A. Schmidt) ja kulttuurisesti sensitiivisestä metahallinnasta (Louis Meuleman). Kestävyysvanhimmat ei ole enää pelkkä idea vaan joukko – toivottavasti kasvava – vanhempia asiantuntijoita, jotka ovat valmiita jakamaan osaamistaan. Kestävyysvanhimmat ovat valmiita järjestämään ja käymään dialogia nuorten kanssa kestävän kehityksen suurista kysymyksistä ja niiden ratkaisuista. Elämme yhdessä ihmisen aikakautta ja otamme osavastuun ihmiskuntapolitiikan evoluutiosta.

_______________________

Sauli Rouhinen, YTT, HTL, puheenjohtaja, Ekosäätiö

Kestävyysvanhimmat – sustainability elders – on kasvava yhteisö, jonka jäsenillä on laajaa kokemusta ja osaamista kestävän kehityksen ammatillistamisesta, tieteellisestä kehittämisestä, politiikasta ja hallinnasta.  Kestävyysvanhimmat ovat vanhempia asiantuntijoita, jotka ovat valmiita jakamaan osaamistaan, järjestämään ja käymään dialogia nuorten kanssa kestävän kehityksen suurista kysymyksistä ja niiden ratkaisuista. Toimintaa kehittää Ekosäätiö sr.

 

Selaa blogin artikkeleita