Kestävä kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa viidessätoista vuodessa. Näin ajattelivat YK:n jäsenvaltiot sopiessaan kunnianhimoisista globaaleista SDG-tavoitteista vuonna 2015. Ei enää nälkää eikä köyhyyttä, kaikille kunnon koulutus ja sukupuolten välille tasa-arvo. Määrätietoisia ilmastotekoja ja luonnon suojelua niin maalla kuin merellä. Määräaika 17 laaja-alaisen globaalin SDG-tavoitteen toteuttamiselle paalutettiin vuoteen 2030. Nyt ajasta on käytetty puolet, eikä hyvältä näytä.
Aikaa tavoitteiden saavuttamiseen on alle vuosikymmen, eikä 2020-luvun alku lupaile iloisen kehityksen vuosikymmentä. Pikemminkin uhkana on kiihtyvän ilmastonmuutoksen ja luontokadon, tautien, taloudellisen kurimuksen ja sotien syöksykierre. Jopa vauraimmilla ja vakaimmilla valtioilla on ilmeisiä vaikeuksia tavoitteiden toteutuksessa.
Kuvaavaa tilanteen vaikeudelle on, että vaikka Suomi komeilee maailman onnellisimpana maana ja globaalin kestävyysvertailun kärjessä, olemme kaukana kestävästä kehityksestä. Perushaasteena Suomen kaltaisissa demokraattisesti hallituissa hyvinvointivaltioissa on se, että tuotamme sosiaalisen hyvinvointimme rapauttamalla ekologista perustaamme. Köyhissä, hauraissa ja itsevaltaisesti hallituissa valtioissa ongelmat ovat kertaluokkaa suurempia.
Mistä heikko kehitys johtuu? Voisimmeko vain syyttää vastoinkäymisistä koronapandemiaa ja Venäjän sotaisuutta? Vai onko syytä katsoa kriittisesti kestävän kehityksen politiikan kykyä saada aikaan yhteiskuntien suuntaa aidosti muuttava eli transformatiivinen muutos?
Äskettäin julkaistu professori Frank Biermannin johtama arviointi veti yhteen yli 3000 tutkimusta SDG-tavoitteiden toteuttamisesta. Johtopäätös oli, että kestävän kehityksen SDG-tavoitteet ovat vaikuttaneet lähinnä puheiden tasolla. Tämäkin on arvokasta, sillä ensimmäinen askel muutokseen on yhteisymmärrys siitä, mihin pitäisi pyrkiä. SDG-tavoitteet ovat uudistaneet sitä, miten eri toimijat ymmärtävät kestävyystavoitteet ja viestivät niistä.
Huolestuttavaa on, että konkreettisemmista muutoksista yhteiskuntien rakenteissa ja toimintatavoissa on vain vähän näyttöä. Kansainvälisestä kestävän kehityksen korkean tason politiikkafoorumista (HLPF) ei ole muodostunut vaikutusvaltaista poliittista suunnannäyttäjää. Se on jäänyt lähinnä vapaaehtoisten toimien esittelypaikaksi.
Kansallisella tasolla on vain vähän näyttöä siitä, että valtiot olisivat suunnanneet rahoitusta SDG-tavoitteiden saavuttamiseksi, vaikka tavoitteet mainitaan melko yleisesti poliittisissa asiakirjoissa. SDG-tavoitteet ovat uudistaneet tapaa, jolla kestävyydestä puhutaan, mutta käytännön muutosvoima on jäänyt vähäiseksi. Niinpä useimmat valtiot ovat jääneet jälkeen tavoitteiden toteuttamisessa. Lupaavia yksittäisiä esimerkkejä on kuitenkin paikallistason toiminnassa, yritysten mukaantulossa ja kansalaisyhteiskunnan esiinnousussa.
Huolestuttava viesti Biermannin vetämästä arvioinnista on se, että SDG-tavoitteet eivät toistaiseksi ole kyenneet parantamaan maailman köyhimpien ja haavoittuvimpien asemaa. Myöskään ympäristönsuojelua ei ole edistetty toivotulla tavalla. Tämä voi osittain johtua joidenkin SDG-tavoitteiden sisäisestä ristiriitaisuudesta, erityisesti talouskasvun tavoittelun tuomista ympäristöhaasteista.
Puolivälitarkastelun keskeinen päätelmä on se, että YK:lta puuttuu kyky johtaa jämäkästi ja orkestroida oivaltavasti kestävän kehityksen kokonaisuutta globaalilla tasolla. Sama pulma näkyy kansallisella tasolla, jossa kestävän kehityksen kokonaisuus jää herkästi sektoripolitiikan jalkoihin. Vuoteen 2030 mennessä Suomella onkin näytön paikka siinä, miten kestävä kehitys nostetaan politiikan keskiöön. Uusi kestävän kehityksen strategia toimii tukevana lähtötelineenä, mutta tässäkään kilpailussa ei pärjätä lähtötelineeseen jämähtämällä.
Jari Lyytimäki
Kirjoittaja on johtava tutkija Suomen ympäristökeskuksessa ja toimii kestävyyspaneelin koordinaattorina sekä tutkijana ekohyvinvointiin pureutuvassa ORSI-hankkeessa.
