Luonnon ja ympäristön tila 2021
Elonkirjo hupenee edelleen, ympäristönsuojelussa myös monia onnistumisia
Suomen luonnon monimuotoisuuden heikentyminen osoittaa, että kehityksemme ei ole ekologisesti kestävää. 12 % lajeista ja miltei puolet maamme luontotyypeistä on uhanalaisia. Monia yksittäisiä päästöjä ympäristöön on pystytty vähentämään merkittävästi, mutta kuormitamme kokonaisuudessaan ympäristöä liikaa.
Luonnon monimuotoisuus köyhtyy edelleen
Luonnon monimuotoisuuden eli elonkirjon säilyminen on keskeinen ekosysteemien tilan mittari. Metsissä olevan kuolleen ja lahoavan puun määrä kertoo välillisesti metsälajiston monimuotoisuudesta, sillä lahopuu on tärkeä elinympäristö monille lajeille. Luontoarvoiltaan rikkaiden maatalousalueiden eli HNV-alueiden (High Nature Value Farmland) osuus kuvastaa niiden maatalousympäristöjen määrää, joilla on edellytykset ylläpitää tavanomaista monipuolisempaa kasvi- ja eläinlajistoa. Luonnon monimuotoisuus on ekosysteemipalveluiden perusta: mitä enemmän elonkirjo kaventuu, sitä heikommat edellytykset meillä on ammentaa luonnosta hyvinvointimme edellytyksiä.
Uhanalaiset lajit Suomessa 2019
Suomen nykytilanne
Suomi on metsäinen ja harvaan asuttu maa, joten useimpiin muihin Euroopan maihin verrattuna metsä- ja maatalouden merkitys monimuotoisuuden suojelulle on Suomessa suuri. Vuoden 2019 kansallisen arvion mukaan 11,9 % eliölajeistamme on uhanalaisia. Luonnontilaisiin metsiin verrattuna lahopuuta on talousmetsissämme vähän. Varsinkin laiduntamiseen perustuvat maaseudun pienipiirteiset perinneympäristöt ovat vähentyneet.
Suomi on jo pitkään pyrkinyt pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen, mutta tavoitetta ei vielä ole saavutettu. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii kattavaa suojelualueiden verkostoa ja erityisesti lisätoimia suojelualueiden ulkopuolella. Suojelualueiden kokonaispinta-alalla mitattuna Suomi on lähellä kansainvälistä keskiarvoa. Luonnonsuojelualueet ja erämaa-alueet kattavat noin kymmenen prosenttia pinta-alastamme. Vuonna 2021 tehtiin valtioneuvoston periaatepäätös heikentyneiden elinympäristöjen tilan parantamiseen tähtäävästä toimintaohjelmasta (Helmi-ohjelma). Se pyrkii turvaaman erityisesti uhanalaisen metsälajiston elinympäristöjä, perinnebiotooppeja, soita, kosteikkoja ja pienvesiä. Vuoteen 2030 tähtäävä ohjelma sisältää 40 elinympäristöjen ennallistamisen, hoidon ja suojelun toimenpidettä.
Agenda 2030 päätavoite 15 koskee maaekosysteemien ja biodiversiteetin suojelua. Alatavoitteen 15.5 mukaan tulee ryhtyä kiireellisiin ja merkittäviin toimenpiteisiin luontaisten elinympäristöjen turmeltumisen vähentämiseksi, luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi ja uhanalaisten lajien suojelemiseksi sekä niiden sukupuuttoon kuolemisen estämiseksi. EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteena on suojella 30 % sekä maa- että merialueista. Näistä suojelualueista kolmasosan tulisi olla tiukasti suojeltuja.
Suomen viimeaikainen kehitys
Luonnon monimuotoisuus on 2000-luvulla kehittynyt kokonaisuudessaan kielteiseen suuntaan – uhanalaisten lajien määrällä mitattuna elonkirjon heikkeneminen on jopa nopeutunut. Vaikka monimuotoisuuden suojelua on monin osin tehostettu, ovat toimet silti olleet riittämättömiä. Suurimpia monimuotoisuuteen kohdistuvia paineita ovat metsätalous, maatalous, rakentaminen sekä saastuminen ja ilmastonmuutos.
Vuosien 2010 ja 2019 kansallisten lajien uhanalaisuusarviointien välillä 461 lajin tilanne huonontui ja 263 lajin parantui. Metsäluonnon muutokset ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 733 lajilla ja avointen elinympäristöjen sulkeutuminen 639 lajilla. Ilmastonmuutos ja uudet Suomeen kulkeutuvat vieraslajit ovat kasvavia uhkia. Suurin osa uhanalaisista lajeista elää Etelä-Suomessa, mutta valtaosa suojelualueista on Pohjois-Suomessa. Luontotyyppien uhanalaisuusselvityksen mukaan miltei puolet (48 %) luontotyypeistä on uhanalaisia. Esimerkiksi kaikki Suomen perinnebiotoopit, kuten maaseudun kedot, ovat uhanalaisia. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden maatalousmaiden, kuten ketojen ja niittyjen, pinta-ala on pitkällä aikavälillä vähentynyt rajusti. HNV-alueista on kerätty tietoa vuodesta 2006 lähtien. Ahvenanmaalla näiden alueiden osuus on suurin, noin 70 % pelloista. Manner-Suomessa HNV-alueiden ala on pienentynyt 230 000 hehtaarista 184 000 hehtaariin. Pohjois-Suomessa (Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskukset) osuus (16,7 %) on suurempi kuin etelässä. Pienin osuus on Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen alueella (2,1 %).
Lahopuun määrä metsissä on pysynyt koko maan osalta ennallaan, vaikka Etelä-Suomessa lahopuun määrä on lisääntynyt 1990-luvun 2,8 kuutiosta 4,9 kuutioon hehtaarilla. Pohjois-Suomen metsissä lahopuun määrä on vähentynyt 9,5 kuutiosta 7,7 kuutioon hehtaarilla, mutta vuosina 2019-2020 väheneminen on pysähtynyt. Luonnontilaisiin metsiin verrattuna määrät ovat vähäisiä, mutta vuosisadan takaiseen tilanteeseen verrattuna lahopuun määrä metsissämme on lisääntynyt merkittävästi.
Muut indikaattoriin liittyvät huomiot
Viimeisimmässä, vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa alle puolet (22 418) tunnetuista lajeistamme pystyttiin arvioimaan. Muiden lajien nykytilanteesta ei ole riittävästi tietoa. On mahdollista, että jotkut harvinaiset lajit ovat jo hävinneet tai ovat parhaillaan häviämässä ilman, että sitä huomataan. Toisaalta uhanalaisten lajien osuus voi kasvaa siksi, että arviointiin saadaan mukaan aiemmin huonosti tunnettuja lajeja tai jo hävinneeksi luullun uhanalaisen lajin yksilöitä löydetään seurannan tarkentuessa. Olemassa olevan tiedon hajanaisuus vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista, ja tietoa puuttuu monien lajien ja elinympäristöjen pitkäaikaisesta kehityksestä. Esimerkiksi pölyttäjähyönteisten määrän kehitys tunnetaan heikosti. Tiedon puute ja ekosysteemien luontaiset muutokset hankaloittavat monimuotoisuuden vertailutasojen ja tavoitteiden asettamista. Suojelualueiden kansainvälistä vertailua vaikeuttaa se, että suojelualueiden määritelmät vaihtelevat eri yhteyksissä.
Jokien ravinnekuormitus Itämereen vaihtelee paljon vuosittain
Jokien ravinnekuormitus Itämereen. (Lähde: Suomen ympäristökeskus)
Rehevöityminen on vesistöjen tilaan laaja-alaisimmin ja näkyvimmin vaikuttava ympäristömuutos. Rehevöitymistä kuvataan Suomen jokien kautta Itämereen päätyvän typen ja fosforin määrällä. Vesien rehevöityminen heikentää ihmisen mahdollisuuksia hyödyntää niitä. Erityisesti sinilevien esiintymät koetaan haitallisiksi.
Suomen nykytilanne
Suomessa on runsaasti pieniä ja matalia vesistöjä, jotka ovat herkkiä rehevöitymiselle. Myös Itämeri on herkkä rehevöittävälle kuormitukselle, jota tulee sekä vesien mukana maalta että meren pohjasta sisäisenä kuormituksena ja myös ilmansaasteiden mukana. Jokien Itämereen kuljettaman fosforin ja typen määrät lisääntyivät huomattavasti vuonna 2020. Tämä johtui pääosin jokien virtaaman lisääntymisestä.
Merien suojelu on yksi Agenda 2030:n päätavoitteista. Alatavoitteen 14.1 mukaan vuoteen 2025 mennessä tulee ehkäistä ja vähentää merkittävästi merten saastumista erityisesti maalla tapahtuvista toiminnoista, kuten jäte- ja ravinnekuormitusta. Lisäksi päätavoitteena 6 on varmistaa veden saanti ja kestävä käyttö sekä sanitaatio. Itämeren suojelua koskee EU:n ja Itämeren rantavaltioiden vuoteen 2030 tähtäävä toimintaohjelma (Baltic Sea Action Plan), jossa on määritelty miltei 200 toimenpidettä. Suomessa valtioneuvoston hyväksymien vesien ja merenhoidon suunnitelmien tavoitteena on, että pinta- ja pohjavesien tila on vähintään hyvä, eikä hyvälaatuisten vesien tila heikenny. Rehevöittävien päästöjen ja muiden haitallisten aineiden sekä vesirakentamisen aiheuttamia haittoja vesiin tulee ehkäistä. Lisäksi tavoitteena on varautua ilmastomuutoksen aiheuttamiin riskeihin, kuten tulviin ja kuivuuteen sekä huolehtia vesiluonnon monimuotoisuuden säilymisestä ja ranta-alueiden kestävästä hoidosta ja käytöstä.
Suomen viimeaikainen kehitys
Vesistöjen rehevöityminen on lieventynyt pahimmin kuormitetuilla alueilla, kun jätevesien puhdistusta on tehostettu pistemäisissä päästölähteissä. Hajakuormituksen vähentäminen on vaikeampaa. Kokonaisuudessaan ravinnekuormitus on edelleen liian suurta. Vesistöt myös toipuvat hitaasti aiemmasta kuormituksesta. Monien yksittäisten järvien sekä Saaristomeren ja Suomenlahden tila on huolestuttava. Vesistöjen yleistilaa kuvaavan ekologisen luokituksen mukaan suurin osa järvien pinta-alasta (85 %) ja jokien pituudesta (65 %) on ekologiselta tilaltaan erinomaisia tai hyviä. Rannikkovesistä vain 25 % on luokiteltu erinomaiseksi tai hyväksi.
Itämeren suojelun tavoitteena oli meren hyvä tila vuoteen 2021 mennessä. Tätä ei saavutettu. Jokien Itämereen kuljettamat ravinnemäärät ovat pysyneet 1970-luvulta nykypäivään melko samanlaisina, joskin vaihtelu vuosien välillä on suurta. Jokien korkeaa ravinnetasoa ylläpitää etenkin maatalouden aiheuttama kuormitus. Maatalouden osalta myönteistä on, että keinolannoituksen tarkentumisen ansiosta peltojen ravinneylijäämä on pienentynyt 1990-lukuun verrattuna. Metsämaan käsittelystä aiheutuu merkittäviä pitkän aikavälin ravinnepäästöjä. Luontaiset vesien virtaaman vaihtelut vaikuttavat huomattavasti ravinteiden huuhtoutumiseen. Huuhtoutumisriskiä voidaan vähentää muun muassa viljelykäytännöillä. Suurimmat nykyiset rehevöittävän kuormituksen haasteet ovat hajakuormituksen hallinnassa sekä ravinnekiertojen sulkemisessa siten että ravinteet päätyisivät vesistöjen sijaan esimerkiksi pelloille ravinnontuotannossa hyödynnettäviksi. Ilmastonmuutos vaikeuttaa tavoitteiden saavuttamista. Varsinkin talvella vesisateet huuhtelevat herkästi roudattomasta maasta ravinteita vesistöihin, ja kesäisin vesien lämpeneminen kiihdyttää rehevöitymistä.
Muut indikaattoriin liittyvät huomiot
Vesien tilaa arvioitaessa tulee huomioida maalta kulkeutuvien päästöjen lisäksi muu ihmisen aiheuttama kuormitus, kuten laivaliikenne, vesirakentaminen ja kaukokulkeutuminen ilmakehän kautta. Rehevöityminen kytkeytyy muihin vesien tilaan vaikuttaviin tekijöihin. Vaikka öljypäästöt Itämereen ovat vähentyneet, öljy- ja kemikaalikuljetusten vilkastuminen kasvattaa merkittävän ympäristövahingon riskiä. Myös vesiliikenteen melu ja eri lähteistä peräisin olevat mikroskooppiset muoviroskat kuormittavat vesiekosysteemejä.
Hengitämme puhdasta ulkoilmaa, altistumista pienhiukkasille kannattaa vähentää
Rikki- ja typpipäästöt sekä pienhiukkasten päästöt ilmaan Suomessa. (Lähde: Suomen ympäristökeskus)
Monien haitallisten aineiden päästöt ilmaan ovat Suomessa vähentyneet selvästi viime vuosikymmeninä. Ilmanlaatua kuvataan happamoittavien rikki- ja typpiyhdisteiden sekä pienhiukkasten päästömäärillä.
Suomen nykytilanne
Ulkoilman laatu on Suomessa kansainvälisesti vertaillen erittäin hyvä. Merkittäviä terveysriskejä syntyy silti varsinkin kaupunkimaisilla alueilla, joilla on paljon sekä päästölähteitä että päästöille altistuvia ihmisiä. Ongelmia syntyy erityisesti talvipakkasilla kaupunkimaisilla alueilla pientalojen puulämmityksestä ja keväisin liikenteen pienhiukkasista. Ilmansaasteiden on arvioitu aiheuttavan Suomessa vuosittain suunnilleen 2000 ennenaikaista kuolemaa ja noin 20 000 terveen elinvuoden menetystä. Eniten terveyshaittoja aiheuttavat pienhiukkaset, joiden merkittävin lähde on puun pienpoltto. Asuntojen, saunojen ja mökkien tulipesät aiheuttavat yli puolet pienhiukkasten
päästöistämme. Suurten laitosten päästöjä on pystytty vähentämään tehokkaasti ja ohjaamaan pois ihmisten hengityskorkeudelta.
Ilmanlaatu liittyy moniin Agenda 2030- tavoitteisiin. Esimerkiksi kaupunkien haitallisia ympäristövaikutuksia tulisi vähentää kiinnittämällä erityistä huomiota ilmanlaatuun (alatavoite 11.6). Valtioneuvoston hyväksymän kansallisen ilmansuojeluohjelma 2030:n tavoitteena on vähentää ilmansaasteiden aiheuttamia terveyshaittoja ja parantaa ihmisten elinympäristön viihtyisyyttä. Ohjelma perustuu EU:n päästökattodirektiiviin, jonka tavoitteena on vähentää ilmansaasteista johtuvat terveyshaitat puoleen vuoteen 2030 mennessä. Suomen nykyiset toimet riittävät täyttämään EU-perustaiset vähentämisvelvoitteet rikkidioksidille, typen oksideille, haihtuville orgaanisille yhdisteille, pienhiukkasille ja ammoniakille. Tämä ei kuitenkaan riitä terveyshaittojen merkittävään vähenemiseen. Pienhiukkasia koskevat raja-arvot eivät pääsääntöisesti ylity Suomessa.
Suomen viimeaikainen kehitys
Happamoittavat typpipäästöt ovat enää noin 40 % ja rikkipäästöt noin 12 % vuoden 1990 määristä. Suurimmat päästövähennykset tapahtuivat jo ennen 1990-lukua energiantuotannon ja teollisuuden polttoainevalintojen ja päästöjen tehokkaamman puhdistamisen ansiosta. Ihmisten terveyden kannalta pienhiukkaset ovat edelleen merkittävä ongelma. Pienhiukkasten päästöt vähentyivät nopeasti 1990-luvun alkupuolella ja viime vuosina vähentyminen on jatkunut hitaampana. Terveydelle haitallisimpia ovat halkaisijaltaan alle 2,5 mikrometrin pienhiukkaset.
Muut indikaattoriin liittyvät huomiot
Ilmanlaatuun vaikuttaa suuri määrä erilaisia tekijöitä, joita ei ole mahdollista koota yhteen indikaattoriin. Ilmaan pääsee varsinkin polttoprosesseista esimerkiksi raskasmetalleja, hitaasti hajoavia orgaanisia ympäristömyrkkyjä ja ilmastonmuutosta kiihdyttävää nokea. Myös ihmisten muu terveydentila, ylipaino ja ikääntyminen vaikuttavat siihen, miten suuria terveyshaittoja ilmansaasteista syntyy. Kaupungistuminen lisää altistumista monille ilman epäpuhtauksille ja melulle.
Koronapandemia vaikutti myös ympäristölle haitallisiin tukiin
Taloudellinen ohjaus on keskeinen väline ympäristöhaittojen vähentämisessä. Yhteiskunta kannustaa sekä kansalaisia että yrityksiä erilaisten ympäristönsuojeluun liittyvien suorien ja epäsuorien taloudellisten tukien avulla ja pyrkii ympäristöverotuksen ja erilaisten maksujen avulla vähentämään ympäristölle haitallista toimintaa. Jotkut muita tarkoituksia varten annetut taloudelliset tuet aiheuttavat tahattomasti ympäristöhaittoja. Näitä nimitetään ympäristölle haitallisiksi tuiksi.
Ympäristölle haitallisia tukia tarkastellaan valtion budjettiesityksessä. Vuoden 2021 ensimmäiseen talousarvioesitykseen sisältyi arviolta noin 3,2 miljardia euroa energiaan ja liikenteeseen liittyviä verotukia, jotka sisälsivät ainakin jossain määrin ympäristölle haitallisia elementtejä. Tämän lisäksi energia- ja liikennesektoreille budjetoitiin yhteensä 0,2 miljardia euroa sellaisia suoria tukia, jotka voidaan katsoa ympäristölle haitalliseksi. Maatalouteen kohdennettiin yli 0,9 miljardia euroa sellaisia määrärahoja, joiden arvioitiin sisältävän ympäristölle haitallisia elementtejä. Vuosina 2020-2021 valtio myönsi runsaasti erityistukia koronapandemian (COVID-19) hillintätoimien aiheuttamien taloudellisten menetysten korvaamiseksi. Näistä osa, erityisesti lentoliikenteelle myönnetyt kertaluonteiset erityistuet, olivat yksiselitteisesti ympäristölle haitallisia. Lisäksi kansainvälisen lentoliikenteen fossiilinen polttoaine on verotonta.
Ekologisesti kestävän kehityksen mukainen periaatteellinen tavoite on, ettei ympäristölle haitallisia tukia myönnetä lainkaan. Vuoteen 2020 tähdännyt EU:n seitsemäs ympäristöä koskeva toimintaohjelma ja vuoteen 2030 tähtäävä kahdeksannen toimintaohjelman luonnos tavoittelevat ympäristölle haitallisten tukien lopettamista. Joihinkin aihepiireihin liittyen on asetettu täsmennettyjä tavoitteita. Kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen mukaan viimeistään vuoteen 2020 mennessä luonnon monimuotoisuudelle haitalliset tuet olisi pitänyt lakkauttaa, poistaa asteittain tai uudistaa siten, että kielteiset vaikutukset minimoituvat tai poistuvat. Agenda 2030 -tavoitteissa painotetaan fossiilisten polttoaineiden tukien (alatavoite 12c) ja liikakalastusta ylläpitävien tukien (alatavoite 14.6) karsimista. Tukia poistettaessa on huomioitava, että ympäristön kannalta haitallisilla tuilla voi olla merkittäviä myönteisiä vaikutuksia muiden politiikkatavoitteiden kannalta. Lisäksi on huomioitava mahdolliset vaikutukset kansainväliseen kilpailukykyyn. Harkitsemattomasti toteutettu tukien poisto voi kannustaa esimerkiksi teollisuustuotantoa siirtymään sellaisiin maihin, joissa ympäristösääntely on löyhempää.
Ympäristölle haitallisten tukien kokonaismäärän pitkän aikavälin kehityksestä ei ole saatavilla luotettavaa ja riittävän yksiselitteistä yhteenvetoa. Vuonna 2013 julkaistussa selvityksessä mahdollisesti ympäristön kannalta haitallisten tukien kokonaismääräksi arvioitiin noin kolme miljardia euroa vuodessa. Valtaosa tuista on alennettuja verokantoja ja muita epäsuoria tukia, joilla tavoitellaan esimerkiksi työllisyyden ylläpitoa tietyllä vakiintuneella toimialalla. Esimerkki ympäristölle haitallisesta säilyttävästä yritystuesta on turpeen alennettu verokanta. Se kannustaa runsaasti hiilidioksidipäästöjä ja haitallisia luonto- ja vesistövaikutuksia aiheuttavan turpeen energiakäytön jatkamiseen. Tämä verotuki kasvoi vuosien 2012–2013 alle 80 miljoonasta eurosta vuodessa miltei 200 miljoonaan euroon vuonna 2020. Sen leikkaamisesta tehtiin päätös vuonna 2020. Keväällä 2021 turpeen tuottajille myönnettiin 70 miljoonaa euroa lisätukea korvaukseksi turveliiketoiminnan lopettamisesta, kaluston romuttamisesta tai vaihtamisesta toiseen käyttötarkoitukseen sekä uudelleentyöllistymiseen ja kouluttautumiseen.
Ympäristölle haitallisen tukien määrittely on vaikeaa, sillä tuilla on monia erilaisia suoria ja välillisiä vaikutuksia. Esimerkiksi sähkön käytön tukeminen heikentää kannustetta energian säästöön, mutta se voi myös tukea siirtymistä pois fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta energiasta. Luonnonhaittakorvaus pitää yllä ympäristöä kuormittavaa maataloutta, mutta mahdollistaa ravinnon tuotannon ohella myös ympäristöhyötyjä, kuten monille lajeille tärkeän avoimen maaseutumaiseman. Määrittelyä ja tukien karsimista vaikeuttavat eri sidosryhmien voimakkaat näkemyserot ja tukea saavien muutosvastarinta. Erilaiset intressit läpinäkyvästi esiin tuova keskustelu tukien tarkoituksesta ja vaikutuksista on tarpeen, jotta niiden poistamisen tai uudelleenkohdentamisen mahdollisesti aiheuttamat haitat esimerkiksi työllisyydelle tai kansainväliselle kilpailukyvylle voidaan tunnistaa ja ehkäistä ennakolta.